”Jos haluat vapauttaa yhteiskunnan, anna heille internet.” Egyptin Googlen maajohtaja
Viimeistään arabikeväästä alkaen on hoettu, kuinka sosiaalinen media ja verkkoviestintä ovat tuoneet uusia mahdollisuuksia demokratian levittämiseen ja sortohallitusten kaatamiseen. Tutkiva journalisti Hanna Nikkanen on kirjoittanut valaisevan ja monipuolisen kirjan siitä, millaisia ongelmia sinänsä monin tavoin hyödyllinen digitaalinen verkkoviestintä on tuonut tullessaan. Nikkasen mukaan esimerkiksi yllä siteerattu ”teknologiafantasia” ei kerro todellisuudesta vaan toteutumattomista toiveista. Ylistäessään internetin vapauttavaa voimaa läntinen maailma on luonut diktatuureissa eläville ihmisille kohtuuttomia odotuksia siitä, miten tehokasta verkkoaktivismi voi olla.
Syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen internet- ja mobiiliviestinnän valvonta kasvoi nopeasti. Terrorisminvastaisella sodalla perusteltiin laajennuksia viranomaisten valtuuksiin. Nyt lähes rajattomaan valvontavaltaan tottuneista viranomaisista on tullut monessa maassa suurempi vaara kuin ne terrori-iskut, joita valvonnalla oli tarkoitus ehkäistä. Läntinen maailma auttaa diktatuureja ja muita epädemokraattisia maita myymällä niille sensuuriteknologiaa ja suostumalla hakukoneiden suodatusohjelmiin päästäkseen esimerkiksi Kiinan ja Intian jättimarkkinoille.
Rauhallisen keskiluokkaisen länsimaisen tavallisen ihmisen digielämään ei liity samanlaisia riskejä kuin diktatuureissa tai demokraattisesti epävakaiden maiden kansalaisilla. Tavallinen ihminen ei yleensä näe ongelmia siinä, että jokainen uusi kaupan bonuskortti merkitsee uuden häntä koskevan tietokannan syntymistä. Jokaisesta suomalaisesta on olemassa tietoja keskimäärin noin 150:ssä eri tietokannassa. Sinänsä harmittoman ostoskäyttäytymistä koskevan tiedon ohella meidän tietojamme löytyy arkaluontoisista tietokannoista. Esimerkiksi potilastietoihin pääsyn pitäisi olla ehdottomasti estetty muilta kuin juuri kyseistä potilasta hoitavalta henkilökunnalta.
Vakavien ongelmien välttämiseksi Nikkanen ei näe muuta keinoa kuin lainsäädännön uudistamisen. Turvallisuuspalveluiden käytössä oleva valvontateknologia kehittyy nopeammin kuin kansalaisliikkeiden keinot suojautua valvonnalta, ja perusoikeuksiamme kaventavat käytännöt etenevät nopeammin kuin niitä suojelevat lait. Esimerkiksi mobiiliverkkojen standardeja laativiin elimiin pitää saada mukaan vahva edustus ihmisoikeusjärjestöistä.
Prisman tavoin Nikkasen teksti avaa ne moniulotteiset ongelmat, kuten poliittisten vapauksien rajoittamisen, yhteiskunnan yleisen turvallisuuden vaarantumisen, vihapuheen yleistymisen, digitaalisen luokkajaon, tietovuodot, valvontateknologian viemisen kansalaisiaan sortaviin maihin ja yksityisyyden suojan kaventumisen, joita aina vain kasvava verkkoviestintä ja yritykset valvoa niitä ovat tuoneet tullessaan.
Nikkanen ruotii kirjassaan monipuolisin esimerkein digitalisoitumisen merkitystä hyvässä ja pahassa. Digitaalisessa viestintäteknologiassa elää Nikkasen mielestä kaikesta huolimatta mahdollisuus entistä suurempaan avoimuuteen ja tasa-arvoon.
Kirjan lopussa on näppärä osio, jossa neuvotaan, miten omaa verkkoviestintäänsä voi suojata urkinnalta ja haittaohjelmilta.
Hanna Nikkanen (s. 1981) on tutkiva toimittaja ja tietokirjailija, joka on voittanut Euroopan komission journalistipalkinnon sekä tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Hän käsittelee työssään digitaalisen teknologian ja talouden globaalisaation aiheuttamia murroksia erityisesti ihmisoikeuksien ja demokratian kannalta. Reportaasikirjassaan Viaton imperiumi (2010) Nikkanen tutki suomalaisyritysten kohtaamaa vastustusta kehittyvissä maissa. Arabikevät (yhdessä Lilly Korpiolan kanssa, 2012) tarkasteli arabimaiden kansannousujen yhteiskunnallisia ja historiallisia taustoja sekä uuden kansalaisaktivismin seurauksia.
